Elettiin kevättä 2012 kun vaimoni sanoi, ettei ollut onnellinen ja haluaa erota. Olin ollut vaimoni kanssa yhdessä, vuodesta 1998. Naimisiin menimme kesällä 2005. Lapset syntyivät 2008 ja 2010. Kaiken piti olla täydellistä...
Meillä ei koskaan ollut sen kummempia riitoja, ei koskaan. Kuitenkin tuon alkuvuoden aikana oli vaimostani aistittavissa jotain outoa. Hän vaan tuppasi vetäytymään omiin oloihinsa, eikä juurikaan puhunut mitään muuta, kun pelkän pakollisen asian. Useasti asiasta yritin häneltä kysellä, että vaivaako jokin asia. En kuitenkaan saanut mitään järkevää vastausta ikinä. Silloin ensimmäisen kerran mielessä välähti, että kaikki ei ollut kunnossa. En kuitenkaan miettinyt asiaa silloin sen enempää, vaan ajattelin, että puhuu kyllä sitten kun siltä tuntuu.
Jossain vaiheessa olo vaan alkoi käydä tukalaksi ja aloin tivaamaan häneltä asiaa. Otimpa vielä asian puheeksi hetkellä, jolloin äitinsä oli meillä käymässä. Yksinkertaisesti pakotin häntä kakistamaan ulos asian mikä häntä vaivaa. Aikansa miuta mulkoiltuaan kakisti asiansa ulos. Hän haluaa erota!
Hetkellinen epäusko iski itteeni ja kysyin, että mitä? Hän haluaa erota. Ei ollut kuulemma onnellinen.
Tuntui ihan siltä, et ois ollu jossain piilokameraohjelmassa. Mitä helvettiä? Haluat erota? Ei ollut kuulemma vuosiin tuntenut rakkautta miuta kohtaan. En vieläkään voinu tajuta mitä hän oli juuri miulle sanonut. Tuntu, et koko elämä vilahti ohi yhessä hetkessä. Ensimmäinen reaktioni oli, et ei miulle voi käydä näin!
Ootko nyt ihan tosissas? Meil on kaks pientä lastakin! Saman ois voinu kysyä vaik maitopurkilta, ei vastausta. Tosin meidän suhteessa ei koskaan kauheen syvällisiä edes puhuttu. Se oli lähinnä sitä arjen rutiininomaista pyörittämistä. Suututti! mielessäni pyöri kaikenlaista maan ja taivaan väliltä.
Kului jonkun aikaa ja asiasta ei sen enempää hetkeen puhuttukkaan. En varmaan edes oikein tajunnut mitä tuleman piti. Elettiin ihan samalla tavalla kun aikaisemminkin, paitsi emme juurikaan puhuneet mistään mitään. Nii no. Se vähäinenkin seksi mitä oli ollu jäi pois, et sen verra asiat oli sillä hetkellä muuttunu. Pikkuhiljaa kaikkia asioita ruvettiin hoitamaan kohti tulevaa eroa. Pystyin kuitenkin olemaan melkein koko ajan ihmeen tyynenä, jopa liiankin! Ajattelin varmaan mielessäni, et ei tässä oikeesti mitään eroa oo tulossa, vaan tää nyt on vaa joku juttu.
Kesä kului ja asioita ja kotia hoidettiin ihan niiku siihenki saakka. Jossain kohtaa joku juttu saattoi jopa naurattaa. Mietin vielä tuolloin, et kaikki kääntyy kuitenkin vielä parhain päin. Pikkuhiljaa asioita alettiin kuitenkin hoitamaan kohti eroa, vaikka ei sitä siltikään jotenki kuitekaa tajunnu. Ei sitä nyt aikuinen mies voi ruveta itkeä pillittämään, ei! No ehkä se silmäkulma kuitenkin välillä kostui...
Ihan pirusti oli asioita hoidettavana. Oli laitettava taloa edustuskuntoon, jotta sen saisi mahdollisimman nopeasti myytyä ja ihan tolkuttomasti oli tavaroita läpikäytävänä. Edelleenkin yhteinen kommunikaatio oli hieman vaisu. Loppukesästä sitten olikin vuorossa asuntohakemuspapereiden täyttöä yms. Tuleva entinen vaimoni sai nopeasti tiedon uudesta vuokra-asunnosta, jonne tulisi lasten kanssa muuttamaan. Tosin aika kivuttomasti irtosi itsellenikin asunto.
Talokin meni kaupaksi ihan super nopeesti ja ihan hyvään hintaan. Muutopäivät alkoivat lähestyä, mutta edelleen olin asioiden suhteen joteki oudon tyyni. Oikeestaan vasta sinä iltana kun lapset ja tuleva entinen vaimoni muuttivat pois itkin asiaa ekan kerran. Istuin jollain kämäsellä jyskin vaahtomuovipatjalla ja ihmettelin tyhjyyttä ympärilläni. Koti oli tyhjennetty. Pari viikkoa jouduin yksikseni siellä vielä olemaan, ennen kuin pääsin ite muuttamaan omaan kämppääni. Haalin tarvittavia kalusteita sun muita sieltä täältä, mut vielähän täältä puuttuu mm. oma sänky. Lapsille sain sentäs hommattua kerrossängyn.
Siitä on nyt n. pari kuukautta kun tiemme erkanivat. Vasta nyt sitä jotenki tajuaa, että ero on totta. Toki lasten takia olemme edelleen aika paljonkin tekemisissä toistemme kanssa. Toistaiseksi ainakin kaikki on menny suht ok ja ollaan eletty sen mukaan mitä lapset haluaa. Missään lastenvalvojan juttusilla ei olla käyty ja osituskin on hoidettu ihan keskenään.
Viimeaikoina oon vaan ite alkanu surra enemmän ja enemmän koko asiaa. Joka kerta kun näen entisen vaimoni tulee ensin surullinen olo ja heti perään ihan äärettömän vihainen olo. Vihantunteet tuntuu toisinaan jopa pelottavan voimakkaalta.
Tuli viikonloppuna joku ahaa elämys blogista ja löysinkin muutaman blogin mitä tuli sitten luettua. Monessa kohtaa pystyi kyllä samaistumaan johonki mitä joku muukin on kokenut. Siitä se ajatus sitten lähtikin, että voisi itsekin kokeilla blogia kirjoitella. En oo ikinä mikään hirveä kynävelho ollu, mut kai sitä nyt jotain asioita osaa kirjoittaa itsestään ja elämästään. Ompahan sit joskus myöhemmin tilaisuus seurata minkälaisia tuntemuksia milloinkin on tullut koettua...
Pyrin nyt ainakin aluksi päivittelemään blogia joka päivä. Pakkohan se on johonkin oloaan purkaa!
Jos nyt joku sattuu joskus tänne eksymään, niin ei pidä nyt alussa ihmetellä jos täällä jotain kämmejä on ku ei oo mitenkään tuttua tällänen blogi homma. Julistan täten blogini avatuksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti